Minulla on kaksi kouluikäistä lasta. Kumpikaan ei ole erityisen innostunut ulkoilemisesta eikä liikkumisesta luonnossa.
Lapset ovat toki mukana erilaisilla luontoretkillä. Sellaiseksi lasketaan tässä tapauksessa veneajelu. Vene liikkuu luonnossa, vaikkakin moottorin voimalla. Veneretkellä saa runsaasti happea, rusketusta, tuulta ja ajoittain sadetta. Osallistuminen retkelle on verrattoman huoletonta, samalla on kätevä kuunnella musiikkia ja pelata kännykkäpelejä. Jos aurinko häikäisee, voi mennä veneen hyttiin varjoon, jotta ruutu näkyy paremmin. Näillä reunahuomautuksilla tarkennettuna lapset siis ulkoilevat. Kehoituksesta ja kesäisin.
Entä talvella? Täysin pimeää. Aamusta iltaan. Myös pilvistä ja vetistä tai loskaista. Asumme Helsingissä ja viimeisimmät kolme talvea on ollut likipitäen lumetonta, mutta jäistä. Pimeässä ja kurjassa säässä en pysty perustelemaan edes itselleni, miten nauttia ulkoilusta.
No, meillähän on ympärivuotinen vapaa-ajan asunto Saimaan rannalla. Siis mökki. Luon itselleni mielikuvaa, että siellä on talvisin lunta ja jäätä ihaniin ulkoiluhetkiin. Paitsi, että lunta ei ole nimeksikään. Kaksi edellistä helmikuista hiihtolomaviikkoa on tihkunut vettä jäiselle ja niljakkaalle pihamaalle. Molempina vuosina kävimme kylpylässä uimassa, ihan jotta olisi jotain kerrottavaa seuraavalla viikolla koulussa.
Kymmenvuotias poikani ehdotti taannoin itselleen porkkanaa ulkoilun aktivoimiseksi: ”Tekee sinne jonkun mukavan leikin tai saa palkinnon, jos menee ulos. Tai saa rahaa per ulkoiltu tunti…” Äiti ei enää lämpene näille ajatuksille, sillä kokeiltu on, huonolla menestyksellä. Jatkona poika ehdotti, että voisi hyödyntää aktiivisuusranneketta. Ranneke toki löytyy ja kumma kyllä päivittäin sinne ilmestyy päivittäin tuhansia askeleita, vaikka mitään ei näytä tapahtuvan asian eteen. No, on totta, että poikaseni on ollut mukana pilkkimässäkin, mutta itse ranneke ei ole kertaakaan ulos kannustanut.
Aika ajoin tapahtuu kuitenkin ihme.
Tulee aurinkoinen päivä. Tytär lähtee muitta mutkitta häikäisevään paisteeseen lumiselle jäälle. Sukset tuntuvat luistavan mukavasti eikä mikään tunnu hidastavan. Hiukset huurtuvat innostuneesta hengityksestä. Poika painuu pihalle heittelemään keppiä koiralle tai potkimaan lunta kengänkärjillä. Potkukelkkakin liukuu jäällä ja elämä hymyilee. Ovat ulkona aikansa ja palaavat sitten takaisin sisäpuuhiinsa, hyväntuuliset lapset.
Miten siis saada lapset ulkoilemaan? Tähän liittyen olen suorittanut aiheesta pikkuruista mikrotutkimusta, sillä halusin lähtökohtaisesti kovin kannustaa lapsia raittiiseen ulkoilmaan. Metodina olen käyttänyt havainnointia eli observointia. ”Havainnointia voidaan tehdä ulkopuolisesta tai sisäpuolisesta näkökulmasta suhteessa tutkimuskohteeseen ja havainnointitekniikka voi olla strukturoitua tai strukturoimatonta”, sanotaan oikein tieteellisesti.
Muutaman vuoden – enemmän ja vähemmän strukturoidun – havainnoinnin perusteella olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin.
Jos lasta ei kiinnosta ulkoilla, sitä ei kiinnosta.
Kun kiinnostus herää, se syntyy sisältäpäin ilman ulkopuolista johdatusta. Kiinnostus ulkoiluun voi käynnistyä auringonpaisteesta, lämmöstä, miellyttävistä olosuhteista. Kiinnostus ei käynnisty pimeällä. Ja onhan se minustakin raskasta pakottaa mukaan ja väittää, että nyt me nautimme tästä yhdessä.
Olen päätynyt siihen, että ulkoilen itse sen minkä parhaaksi katson. Siinä on jonkinlaista mallia katsottavaksi. Pyydän ja kutsun mukaan, koska yhdessä on kiva lähteä. Lähtevät jos lähtevät.
Lapsi valitkoon oman aikansa ja paikkansa omiin ulkoiluihinsa. Voi olla, että juuri silloin minua huvittaa lukea uutisia läppärin ruudulta.
Nordic Illusion 