Pilkkimässä

Jossain määrin pidän pilkkimistä täysin älyttömänä harrastuksena.

Toisessa määrin nautin siitä suunnattomasti.

Teimme pilkkiretken tuulisessa helmikuun säässä Saimaalla. Siis minä, mieheni ja isäni. Isä on intohimoinen pilkkimies. Tuhansien tuntien ja reikien kärsivällinen sankari autiolla jäällä. Käsittääkseni hänelle tuottaa mielihyvää se, että keski-ikään ehtinyt tytär innostuu viimein mukaan pilkkiretkille ja jaksaa osallistua jopa useita tunteja.

Tällä kertaa menimme Saimaalla kiinnostavan Venäjänsaaren keskellä sijaitsevalle lammelle. Ensinnäkin, koska lammelta saa mahdollisesti saalista. Toiseksi koska tuuli ei pyyhi sen pintaa yhtä kovin kuin avointa järvenselkää. Sitä paitsi jäällä oli erinomainen keli ajaa autolla. Kaukaisiin kohteisiin ei kertakaikkiaan ole asiaa ilman moottorikelkkaa – tai autoa.

Jään paksuus oli tänään tasaisesti 40cm. Konkaripilkkijä isäni tuntee alueen jäätilanteen hyvin. Hän kiertelee jalan tai potkukelkalla varmistamassa jään paksuuden. Nyt lumipeite on kovin ohut, joten jäällä pääsee ajamaan hienosti. Jäällä ajaminen on aivan mahtavaa! Mutta vain jos tiedät pomminvarmasti, että reitti on turvallinen ja varmistettu.

En saanut yhtään kalaa. Kyllä lukuisia nykyjä ja nyppäisyjä. Joku söi toukkiakin, mutta ei ottanut koukkuun kiinni.

Mieheni kiskoi lukuisia särkiä yhdestä ja samasta reiästä. Mistään muusta sen reiän ympärille poratusta ei tullut sinttiäkään. Särki muuten nyppii omalla tavallaan pilkkiä. Sen oppii tunnistamaan ja tietää mikä on tulossa seuraavaksi saaliiksi.

Tyydyin katselemaan autiota maisemaa. Saaliin puute ei harmittanut lainkaan.

Koira juoksi vuorotellen avannolta toiselle. Ihmeellistä miten se saa tehtyä pilkkiretkestä kilometrejä pitkän juoksulenkin! Novascotiannoutaja on mainio kaveri kaikenlaisiin ulkotouhuihin.

Lammen ympärillä kohosivat jyrkät mäntyiset rinteet. Kesken kaiken innostuin pienelle tutkimusretkelle ja kipaisin koiran kanssa rinnettä ylös katsomaan mitä korkean jyrkänteen takana löytyisi. Toinen lampi, ilmeinen seuraavan retken kohde. Paikka näytti niin kiinnostavalta, että taidan tulla sinne seuraavaksi kameran kanssa. Iphone – rakas puhelimeni – oli toki taskussa, mutta ei se sovi näihin pakkashommiin. Akku hyytyy heti kun ruutu on kylmentynyt. Mutta mitäpä tarvetta puhelimelle olikaan. Ihastelin maisemaa omin silmin.

Jälkeenpäin juttelimme isän kanssa jääpeitteen muutoksista. Hän on huomannut omin silmin sen mitä ilmastonmuutoksen tutkijat tietävät kertoa. Suomessa jäätilastoja on pidetty säännöllisesti 1950-luvulta asti. Jää ei enää ole kuten isän nuoruudessa 1950-60-luvuilla. Talvetkaan eivät ole samanlaisia. Jääpinta järvissä on nykyisin jopa 4-6 viikkoa lyhyemmän aikaa säännöllisten mittauksien alkuaikoihin verrattuna. Teräsjää ei ole enää itsestään selvyys, sillä nollan vaiheilla sahaava ilman lämpötila heikentää jään laatua. Vuosien vaihtelussa lumet tulevat ja menevät, mutta jään muutokset kertovat armotonta kieltään ilmastonmuutoksesta.